Pedot

Torakat, joista kirjoitin viime viikolla, tulivat takaisin kaksi päivää asunnon myrkytyksen jälkeen. Todellisia selviytyjiä: niitä tuskin häädetään talon rakenteista millään.

Ja torakoista puheen ollen.

Sain hiljattain työsähköpostiini viestin omituisen kuuloisesta tiedelehdestä, joka pyysi artikkelia julkaistavaksi tulossa olevaan puutiaisteemanumeroonsa. Olin hiljattain 2. kirjoittajana pienessä puutiaisaivotulehdusta käsittelevässä jutussa – siksikö lähestyivät? Kun en vastannut, seurasi ”gentle reminder”, eikä lehti näytä vieläkään lannistuneen: viimeksi tänään pyydettiin arvioimaan borrelioosiin liittyvää abstraktia.

Pieni penkominen selvitti, että lähettäjän San Diegon osoite on toimistohotellissa, ja todellisuudessa toimintaa pyöritetään Intiasta käsin. Julkaisija löytyy pahamaineiselta Beallin listalta (1). Jos minulla vielä olisikin ollut jokin punkkijuttu hihassa, sen julkaisemisesta olisi todennäköisesti saanut maksaa itsensä kipeäksi.

Akateemista uraa ei voi nykyään edistää ilman tieteellisissä lehdissä julkaistuja artikkeleita. Predatory publishing -ilmiö hyödyntää tätä julkaisukeskeistä kulttuuria ja (sinänsä kannatettavaa) open access -järjestelmää. Varteenotettavia tiedejulkaisuja mukaillen nimetyt lehdet ottavat maksua vastaan julkaistavaksi melkein mitä vain ilman kunnon vertaisarviointia tai muuta laaduntarkistusta. Kirjoittaja maksaa, ja hinnoittelun petollisuus lähentyy halpalentoyhtiöitä. Toiminta on laajentunut myös tieteellisiin konferensseihin.

Minun inboxiini viestejä pedoilta on viime kuukausina tullut useita joka päivä. Kysellään kirjoittajaksi, vertaisarvioijaksi ja konferenssipuhujaksi ja usein vedotaan (kieliopillisesti heikoin) korulausein merkittävään asiantuntemukseeni ja arvovaltaani tiedeyhteisössä. Onhan tämä roskapostin genrenä kiinnostavampi kuin ainainen potenssilääkkeiden tyrkyttäminen, ja viestit on helppo poistaa. Mutta petojulkaisijoiden turhauttavaa ongelmaa se ei tietenkään ratkaise.

Julkaistava höttö ei palvele tiedeyhteisöä tai ihmisten luottamusta tieteeseen. Pedot ovat hyödyllisiä kumppaneita vilpillisille tutkijoille tai erilaisille yhden asian ihmisille, jotka haluavat saada agendaansa pönkittävän artikkelin julkaistua ”vertaisarvioidussa lehdessä” (rokotevastainen propaganda yhtenä esimerkkinä). Niiden hampaisiin joutuu kuitenkin myös pahaa aavistamattomia tieteentekijöitä.

Petoja on sentään välillä vedetty höplästä: niiden toiminnan leväperäisyydestä on muutama katkeranhauska esimerkki. Biologi-toimittaja John Bohannonnin kokeessa toistasataa lehteä olisi hyväksynyt julkaistavaksi fiktiivisen, ilmeisen kelvottoman artikkelin. Lähes koomisen epäpätevä ”tohtori P. Etos” (vapaa suomennos) hyväksyttiin useiden lehtien toimitusneuvostoon. Kännykän ennustavan tekstinsyötön tuottama horina hyväksyttiin abstraktiksi ydinfysiikkaa käsittelevään konferenssiin.

En luonnollisestikaan ole sellainen alani johtotähti kuin lipevät sähköpostiviestit antavat ymmärtää (valmistuinkin vasta muutama vuosi sitten). Groucho Marxia mukaillen voisin todeta, etten ikinä ryhtyisi tekemisiin sellaisen lehden kanssa, joka hyväksyisi minut vertaisarvioijakseen.

Mutta ehkä roskajulkaisijoiden huomio on alku, yksi merkkipaalu matkalla vakavasti otettavaksi tieteentekijäksi?


(1) Kirjastonhoitaja Jeffrey Beall ylläpiti vuosien ajan internetissä listaa todennäköisistä predatory publishereista. Alkuvuodesta 2017 sivut suljettiin; syitä on avattu julkisuudessa niukalti. Listan viimeisin versio löytyy kopiona esim. osoitteesta beallslist.weebly.com.